Kojelauta |  Seuraa blogia |  Lisää blogeja |  Luo blogi! | 
Anna bloggaajalle lahja | Sivun alkuun | Seuraa blogia | Ilmoita blogista
Kirjoittaja

Vähän yli kolmekymppinen suomalaisnainen, jolla on viisitoistavuotinen historia Saksan kanssa, kirjoittaa kokemuksistaan ja näkemyksistään hyvin integroituneena ulkomaalaisena ja kaksikulttuurisen perheen äitinä.

Historiaani Saksassa sisältyy vaihto-oppilasvuosi, kesätöitä, Erasmus-vaihto, työharjoittelu, lukuisia ystävyyksiä, pari romanssia ja vuodesta 2003 lähtien saksalainen aviomies, koti Saksassa ja vähän myöhemmin suomalais-saksalainen lapsemme.

Kuulumisia ja ruokablogi

Huh huh kun on kulunut pitkä aika edellisestä päivityksestä!

Vähäinen työltä ja perheeltä bloggailuun jäävä energia on mennyt muutamaan harvaan postaukseen siskojen kanssa pitämääni paastoruokablogiin. Siitä taitaa muodostua vakituinen projekti, jota päivitämme aina ortodoksisina paastoaikoina. Sielläkin olen kyllä kirjoittanut paljon Saksasta - mihinkäs tiikeri raidoistaan pääsee.

Suosittelenkin kasvisruuasta mistä tahansa syystä kiinnostuneille kyseistä blogiamme "Paastoruokaa perheessä", linkki löytyy sivulaatikosta. Siskoilla on mahtavia reseptejä, minulla vähemmän mahtavia, mutta siellä ne mukana menee. Blogin idea ja suola onkin, että teemme kaikki ihan erilaisia juttuja.

Tänä vuonna bloggailuun saattaa jäädä taas paremmin aikaa, sillä olen jäämässä 15. helmikuuta äitiyslomalle. Ennen pääsiäistä meille on siis tulossa jälkikasvua, mitä todennäköisimmin toinen poikamme. Kaikki riippuu tietysti siitä, minkälainen kaveri sieltä on tulossa. Wir sind gespannt!

Projektiblogi

Hupsista, ja taas on karnevaaliaika tai Fasching, niin kuin täällä Schwabenissa sanotaan.

Tämän vuoden karnevaalin ja paaston tiimoilta minulla on siskojeni kanssa yhteinen blogiprojekti, "Paastoruokaa perheessä". Sitä voi käydä kurkkimassa täällä: www.paastoruokaa.vuodatus.net. Lisään linkin myös sivupalkkiin.

Tarkoituksena on pitää ruokapaaston tiimoilta projektiblogia pääsiäiseen asti, mutta tähän mennessä siskot eivät ole ehtineet kirjoittamaan vielä mitään. Katsotaan siis eteenpäin viikko kerrallaan, miten tämä sivuprojekti käynnistyy.

Kirjoitan myös projektiblogissa saksansuomalaisesta näkökulmasta, joten tänne blogiin tulee varmaankin hieman taukoa.

Ihanaa kevään alkua vakinaisille lukijoille ja satunnaisille matkailijoille!

Vahvistusta ennakkoluuloille

Työskentely yliopiston kansainvälisissä asioissa avartaa ymmärtämään asioita toisen kulttuurin näkökulmasta. Joskus se kuitenkin myös vahvistaa ennakkoluuloja. Kuten nyt esimerkiksi opiskelijoiden kuvat.

Olemme käsitelleet viime kuukausina kuutisenkymmentä Erasmus-hakemusta kuvineen. Nyt voisimme järjestää tietovisan: tunnista kuvan perusteella kansallisuus. Pari pomminvarmaa tapausta:

Meille tulee kaksi ruotsalaistan naisopiskelijaa. Toinen on vaaleatukkainen, toinen ruskeatukkainen, molemmat ovat kuvankauniita korkeine poskipäineen, hoidettuine hiuksineen jne. Sopisivat hyvin ruotsalaisen tanssimusiikkibändin laulajiksi.

Itäeuroopasta tulee parikin miesopiskelijaa, joilla on aivan lyhyet hiukset ja jotka tuijottavat mustavalkoisesta kuvasta synkeästi. Sopisivat hyvin Venäjän armeijan alokkaiksi.

Irlannista tulee miesopiskelija, jolla on punaiset, luonnokiharat hiukset ja pisamia. Hän hymyilee ja näyttää tosi leppoisalta ja rennolta, ja kertoi sähköpostissa jo odottavansa innolla kevään olutjuhlia Stuttgartissa. Muita kommentteja ei varmaan tarvita.

Ja kyllä, se suomalainen nuori nainen joka tulee, on myös tunnistettavissa kuvasta suomalaiseksi. Vaaleatukkainen ja nätti. Silti ero ruotsalaisiin opiskelijoihin on käsittämättömän selvä, vaikken osaakaan selittää miksi. Harmi vain, etten voi esittää täällä kuvia. Olisi hauska pitää visailu blogin lukijoille :)

Sydäntalvi ja Kevät

Nytpä löytyi todellinen helmi meille jotka emme ole kolmenkympin jälkeenkään ole unohtaneet Saima Harmajaa (ks. ed. postaus)!

Harmaja-niminen (kuulemma sattumaa) yhtye on julkaissut nämä kaksi Saima Harmajan runoa:

"Sydäntalvella" oli minulle vielä tuntematon runo. Laulu-versio muuttuu joka kuuntelukerralla aina vaan paremmaksi.

"Kevät" ei tehnyt aivan yhtä suurta vaikutusta, mutta on mainittava jo siksi, että olen siteerannut täällä ennenkin Saima Harmajan kevätrunoja. 

Molemmat löytyy juutuupista. Viel Spaß!

Harmaja - Sydäntalvella

Harmaja - Kevät

Ensimmäinen kevätpäivä

Ihanan talvisen joulukuun jälkeen tammikuu on ollut täysin lumeton ja välillä lämmin. Uusi kelkkamme on jäänyt kokonaan käyttämättä kuten myös suomesta ostettu tosimagee ulkoilupukuni.

Kun yhtenä iltana lähdin pikaisesti lähikauppaan olikin ulkona puoli kuudelta vielä valoisaa! Kevät! Ensimmäinen kevätpäivä! Mieleen tulivat tämän runon alkusäkeet eikä niitä saanut enää pysäytettyä. Runo suorastaan tulvi mieleeni ja hautasi hetkeksi alleen kaikki muut ajatukset.

 

Ensimmäinen kevätpäivä jää

vielä väreilemään yllä pihan.

Pieni talvilintu livertää

uusin äänin, uupumatta ihan.

 

Hopealta kuori oksien

hohtaa hämyn tihetessä hiukan.

Keveä on ilma hiljainen.

Kaikki aarteet elämäni niukan,

 

kaikki armo, minkä ikänään

sydän omisti, lie läsnä tässä:

valossa, mi kätkee hymyään

sädehuntuisessa hämärässä.

 

Naurakaa aivan vapaasti kun vielä kolmenkympin paremmalla puolella siteeraan Saima Harmajaa.

Tämä runo on muuten Harmajan viimeinen päiväkirjamerkintä. Päiväys on 30.3. 1937. Hän kuoli tuberkuloosiin vajaan kuukauden päästä.

Gelsenkirchen-Horst

Vierailemme säännöllisesti sedän ja tädin luona Ruhrin alueella. He asuvat ihan Essenin rajalla mutta Gelsenkirchenin puolella, kaupunginosassa nimeltä Horst. Ylivoimaisesti suurimman osan siellä viettämästämme ajasta ilma on ollut surkea. Sateinen, harmaa, märkä, kolea.

Gelsenkirchenissä on mukaviakin paikkoja, mutta suurimmaksi osaksi seutuun on parasta ottaa hirtehishuumorinen asenne, muutenkin kuin sään suhteen. Koko maisema on tasaisen tylsää. Ei laaksoa ei kukkulaa. Jos jossain näkyy vähän rinnettä, se on valli, jonka takaa löytyy joki, jota ei tietenkään koskaan näe, koska sen edessä on valli.

Kun autobahnan nähtävyyskyltit ilmoittavat Baden-Württembergissä linnoista ja viininviljelyalueista, romanttisista vanhoista kylistä ja runoilijoiden kotikaupungeista, ovat nähtävyyskyltit Ruhrin alueella niinkin runollisia kuin "Kaasukattila". Ihan totta, se on yksi alueen päänähtävyyksistä! Kaasukattilan sisällä oleva näyttely on ilmeisesti todella mielenkiintoinen. Koska neljävuotias poikamme ei kuulu sen kohderyhmään, emme ole siellä vielä käyneet.

Kävelyllä käynti Horstin kaupunginosassa on sekin hieman erilainen kokemus kuin Stuttgartissa. Päämääräksi ei voi ottaa leikkikenttää, koska sellaisia ei ole. Ei sitten missään. Lähiseudulla on yksi pieni puisto, johon oli joskus istutettu hieno lajitelma alppiruusuja, rhododendroneja. Ensimmäisen kesän aikana ne kaikki varastettiin. Yksi toisensa jälkeen ne kaivettiin maasta ja vietiin pois. Tädin mukaan samasta syystä kaupungilla ei ole enää ollenkaan kukkaistutuksia.

Olen intohimoinen talojen tarkkailija ja kävelyillä Gelsenkirchen-Horstissa olen tehnyt seuraavia havaintoja:

Ne talot, joiden julkisivuja ei ole puhdistettu sitten kivihiiliteollisuuden romahduksen ovat pikimustia. Nekin, jotka on puhdistettu, ovat kakanharmaita, koska niitä rakennettaessa ei mitään muuta väriä kannattanut laittaa. Vuoden päästä seinä olisi kuitenkin musta. Monet talot on päällystetty suomuisilla liuskoilla jostakin muovintapaisesta aineesta.

Saksalaiset etupihat ovat luku sinänsä, mutta silti olin yllättynyt, että Gelsenkirchen-Horstissa (joka kuuluu ns. parempiin alueisiin) erityisen suosittu etupihan koristelukeino on istuttaa se täyteen ikivihreää matalaa kasvustoa, jota Etelä-Saksassa käytetään lähinnä hautaistutusten välejä täyttämään. Se antaa asuntoalueelle jotenkin synkeän tatsin, mutta lienee ymmärrettävissä rhododendroneiden kohtaloista käsin.

Kahdenlaiset talot Gelsenkirchen-Horstissa ovat jollakin tapaa mielenkiintoisia. Tummanruskeat tai harmaat talot, joissa on vanhat, koukeroiset portit ja takorautaiset ristikot ikkunoissa, ja joiden puutarhat ovat villiintyneet, voi tulkita romanttisella tavalla synkeiksi. Sitä ihan odottaa valkeat pitsiverhon liikahtavan ja välistä vilahtavan kalpean käden... Toisaalta on funkistyyppisiä taloja, joilla on niin hyvät mittasuhteet, että ne synkkinäkin ovat jollain tapaa tyylikkäitä, ehkä juuri siksi, etteivät ne yritäkään olla mitenkään lämminhenkisiä.

Paikallisista ihmisistä en osaa sanoa mitään, sillä täti ja setä ovat Etelä- ja Pohjois-Saksasta. Mutta toisaalta rhododendron-esimerkki ei ole erityisemmin rohkaissut sosiaalisiin kontakteihin.

Kälyni, joka on kotoisin Karlsruhesta, kävi asumassa vuoden verran Essenissä ja tuli siihen tulokseen, että mikään muu kaupunki ei ole asumisen arvoinen kuin Karlsruhe. Se on kyllä huutava vääryys Saksan kaikkia muita seutukuntia kohtaan!

Päivitystä

Huomasin juuri, että lokakuu 2010 oli ensimmäinen kuukausi, jolloin tähän blogiin ei tullut yhtään uutta merkintää. Oho.

Yksi syy on varmasti, että olen ehtinyt jo kirjoittaa monista aiheista, joita olin pyöritellyt päässäni ennen blogin aloittamista. "Varasto" ei siis ole enää niin täynnä kuin ennen. Toinen syy ovat lisääntyneet työtunnit toimistolla. Minulla ei ole enää yhtä paljon itseorganisoitua aikaa. Minähän kirjoitin ennen pääosin päivisin. Illalla olen usein liian väsynyt.

Joku aika sitten myös kävijälaskurini oli lakannut toimimasta :( En siis enää tulee tekemään tuhatpäivityksiä, mikä harmittaa minua suuresti. Voisin tietysti laittaa uuden laskurin, mutta se tuntuisi vähän tyhmältä. Vuodatuksen omat kävijätilastot taas saan esiin vain tyhjentämällä muisteja sun muita, mikä tarkoittaa etten tee sitä käytännössä koskaan. Jää siis ehkä arvoitukseksi vieläkö tätä blogia joku lukee tai kuinka monet.

Siitäkin syystä kommentit ovat odotettuja ja toivottuja, siis lukemisiin!

Finlandia-syndrooma

Suomalaisten suosituimmat klassiset sävelmät palasivat noin viisi vuotta kestäneeltä lainakiertueelta takaisin cd-kokoelmaamme. Heti seuraavana sunnuntaina kuunneltiin siis aamuklassista Sibeliusta. Surukseni huomasin, ettei viiden vuoden tauko ollut auttanut Finlandia-syndroomaani.

Joskus koululaisena, kun tutustuin Finlandiaan ensi kertaa, olin todella vaikuttunut musiikista ja liikuttunut sen tulkinnasta itsenäisyystaistelun kuvauksena. Vuosien varrella kuulin Finlandiaa tietysti monituisia kertoja ja se tuli tuttuakin tutummaksi. Ja minkä osaa ulkoa, ei mitenkään voi aiheuttaa joka kerralla kylmiä väreitä. Mutta hieno biisi se oli.

Sitten parinkympin paremmalla puolella halusin juhlistaa itsenäisyyspäivää oikein kunnolla ja varasin lipun Finlandia-talon itsenäisyyspäivän konserttiin. Sali täyttyi juhlapukuisista ihmisistä ja lopuksi eteen vasemmalle työnnettiin jalkaväenkenraali pyörätuolissaan. Valot sammuivat ja odotin tuttuja väreitä. Joita ei tullut.

Poistuessani minulla oli tunne, kuin olisin ollut osana absurdia installaatiota.

Olen kuullut Finlandian liian monta kertaa. Olen kuullut sen liian monta kertaa aivan tietynlaisissa yhteyksissä. Se on valjastettu kansallistunteen kohottajaksi niin perusteellisesti, ettei jäljelle ole jäänyt enää mitään. Finlandia on jähmettynyt napiksi, josta painamalla yleisö saadaan tuntemaan kansallistunnetta. Siinä itsenäisyyspäivän konsertissa ei ollut mitään spontaania, eikä mitään aitoa. Se vain toisti rituaalinomaisesti kansallisylpeyden ikoneja.

Minulle on käynyt siis täysin mahdottomaksi kuulla Finlandiaa "vain" musiikkina. Hyvä musiikki voi koskettaa ihmistä suoraan, ilman välikäsiä ja ilman että tietäisi mitään sen enempää sen säveltäjästä, hänen tarkoitusperistään kuin siitä missä maailmantilanteessa ja ympäristössä musiikki on syntynyt. Musiikin kieli on universaalia, ainakin sen pitäisi olla. Tämän kosketuspinnan Finlandiaan olen menettänyt.

Olin toivonut että vuodet ulkomailla ja viiden vuoden Finlandia-absolutismi olisivat avanneet minun ja Finlandian välille tilaa uudelle kohtaamiselle, mutta petyin. Ehkä odotan vielä toiset viisi vuotta. Ehkä odotukseni on turhaa. Tunteen muisti on pitkä.

Luomuleivonnaiset ja kitsch

Meidän perheeseen tuli heinäkuussa auto, niinpä olemme alkaneet vähitellen tutustua seudun lapsiperhekohteisiin. Viime viikonloppuna hurautimme kaupungin ulkopuolelle, jossa kävelymatkan päästä pienen purolaakson varrelta löytyy "Eselsmühle" - vanha mylly, jonka yhteyteen on kasvanut vähitellen luomuleipomo, kahvila, myymälä ja aktiviteetteja lapsille. Paikkaa oli suositeltu meille, ja aasien silittäminen ja ruoholla syöttäminen korvasivatkin pojallemme kaikki kävelyn rasitukset!

Koska ilma oli vielä lämmin, istuimme kahvilan ulkopöydissä. Talon takaisessa puutarhassa oli sekalainen valikoima enemmän tai vähemmän ränsistyneitä puukalusteita. Kasvit rehottivat ja kiveykset olivat vähän niin ja näin. Puutarhan henkeen sopivat hyvin ne lukuisat lapsiperheet, jotka nauttivat piirakasta ja kahvista jälkikasvun juoksennellessa pöytien välissä. Varsinainen Villa Kunterbunt - idylli!

Hupaisaa ja samalla erittäin kuvaavaa on kuitenkin, että puutarhassa tarjottu kahvi tehtiin julmetun suurella viimeisen huudon mukaisella Gaccia-espressokoneella. Luonnollisesti tarjolla oli kaikkia mahdollisia kahvivariaatioita oikeaoppisesti vaahdotutuilla maidoilla ja muilla. Näin keskiluokkaiset, vihreät lapsiperheet ottavat etäisyyttä vanhempiensa elämäntapaan: tarkasti kitketyt rikkaruohot ja kiveykset ovat "spießig". Rehottavat kasvit näyttävät miten rentoja ja epäkonventionaalisia ollaan. Mutta kahvin suhteen ei tehdä kompromisseja! Kulutuskriittisiä ollaan, mutta kahvista maksetaan silmää räpäyttämättä kolme ja puoli euroa.

Liekö ollut sosiaalitieteilijä sisälläni, joka älähti, vaiko vain verensokeri laskenut liian alas, mutta koko asetelma alkoi ottaa päähän. Kaikki oli vähän liiankin "täydellistä". Milan Kunderan määritelmällä kyse oli kitschistä: Ei siinä mitään, että lapset kirmaavat rehottavassa puutarhassa ja syödään luomuleivonnaisia. Mutta kun ollaan tietoisia siitä, miten ihanasti tässä katselemme kun lapset kirmaavat rehottavassa puutarhassa ja miten hienoa onkaan kun syömme kaikki yhdessä luomuleivonnaisia, niin on ylitetty raja ja saavutettu kitsch.

On mukavaa olla seurassa, jossa ei tarvitse koko ajan puolustaa elämäntapaansa. Mutta kun liikaa samanhenkisiä kerääntyy samaan paikkaan, on vaarana omahyväisyys. Ah miten meidän elämäntapamme onkin niin erinomainen! Paikalla olevista varmasti 90% omasi yliopistotutkinnon ja äänesti vihreitä. Perheet varmaankin tunsivat toisensa antroposofisten päiväkotiensa yhteydestä ja vaihtoivat vinkkejä parhaista homeopaateista, lastenvaatebasaareista ja luomukaupoista. Yhdenkään lapsen nimi ei varmasti ollut Kevin!

Kahvi ja kakku maistuivat ja aasit olivat viikonloppumme kohokohta. En kuitenkaan usko että Eselsmühlestä tulee vakiopaikkamme. Toki mekin kuulumme akateemisiin keskiluokkaisiin lapsiperheisiin. Vihreitäkin olemme tähän asti äänestäneet. Mekin yritämme suosia luomua ja juomme latte macchiatoa. Mutta liika on liikaa.

Rakkaudettomat munat ja muita aamiaisia

Sitä tietää tulleensa Suomeen, kun kahvilan aamupalalta löytyy puuroa. Tätä kyseistä puuroa tarjottiin Helsinki-Vantaan lentokenttähotellin liepeillä ja syöjinä oli kentän työntekijöitä. Hyvin näytti puuro maistuvan.

Allekirjoittaneen perhe pitäytyi sillä kertaa leipävaihtoehdossa. Mieheni iloksi valikoimaan kuului myös keitettyjä kananmunia, vaikka ne olivatkin tietysti kovaksi keitettyjä ja kylmiä. Mieheni mielestä suomalaiset käsittelevät kananmunia rakkaudettomasti, lieblos. Nykyään, syötyäni liki kymmenen vuoden ajan joka sunnuntai aamiaismunan, olen hänen kanssaan samaa mieltä. Oikein sydäntä vihlaisee aamiaismunat on laitettu kylmävesiastiaan ja vieläpä unohdettu ne sinne! Barbaarista munien käsittelyä!

Aamiasmunan keitto on taitolaji, riippuvainen munien iästä, koosta ja säilytyslämpötilasta. Parhaiten se onnistuu, kun ostaa aina samoja munia ja säilyttää niitä samalla tavalla. Siinä vähitellen oppii montako minuuttia tarvitaan haluttuun tulokseen. Minulle se tarkoittaa luumunpehmeää, pflaumenweich. Silloin muna on kiinteä, mutta niin kostea, että menee leikatessa "ruttuun". Keskellä voi olla vähän nestemäistäkin keltuaista. Ja aamiasmuna on todellakin verrattomasti parempi kun sen syö lämpimänä tai suorastaan kuumana, vain kylmävesihanan alla käytettynä. Silloin myös tarvitaan munakuppeja, jotka suomalaisissa talouksissa pyörivät yleensä enemmän tai vähemmän tyhjän pantteina tai suola-astioina.

Olemme siis jo aikaa sitten luopuneet toiveesta saada Suomessa kunnollisia aamiaismunia. Sen sijaan nautimme tänäkin kesänä suunnattomasti kotoisista puuroaamiaisista tuoreiden marjojen kera. Ai jai miten ihanaa on aamiaisella neljän viljan puuro tuoreella mansikkasurvoksella! Pelkästään sen takia jo kannattaa matkustaa Suomeen!